Jälleen kerran vietimme joulua perhepiirissä minun kotona, jossa itse sain oloneuvoksena olla. Keskimmäinen hääräsi ylimmäisenä kokkina kuten jo monena aiempana vuotenakin. Tytär tuli kissansa kanssa viipyen Tapaniin asti.
Odotellessamme jouluruokailun alkua ovikello soi ja sisään tupsahti
kaksi tonttua meille laulamaan: Joulupuu on rakennettu. Kovin oli reippaita tonttuja, ei yhtään arastelleet, vaikka joukossa oli heille täysin vieraita henkilöitä.
Ruokapöytä kutsui ja kuten aina perheessämme ennen anteihin kiinnikäymistä tyttäreni luki Jouluevankeliumin
Ruokailun jälkeen kokkia kovin ramaisi, olihan hänellä joulun alunen ollut todella kiireinen kuten ravintola-alalla on. Silti hän iloisin mielin halusi valmistaa meille muille joulun.
Kilttejäkin olimme olleet sillä lahjoja oli tänne ilmestynyt
tässä niitä lahjoja ja jalkoja
Huomenna Tapanina viimeiset "vieraat" postuvat luotani. Taisi Chiqui olla jo äsken valmis lähtemään
Aattonahan päivä jo kurkkasi ja huomenna, Tapanina silmää iskee. Päivä on jo 3 minuuttia pidempi, kohti Juhannusta siis mennään. Joten nautitaan.
Tulihan Tallinnassa koettua muutakin kuin KGB:n ihmeellistä maailmaa. Kun päivän shoppailu painoi hurjasti jo ennestään kipeitä jalkoja oli aika suunnistaa kohti vanhaa kaupunkia. Virukatua kävellessä juuri ennenkuin astuimme keskiaikaiselle alueelle kohtasimme seuraavan näyn.
Saavuimme Vana Turg:lle eli vanhalle torille, oli aika ruokailun keskiaikaa huokuvassa ravintolassa Peppersack.
Näin Joulun alla pöytäämme koristi tietenkin
Ruokalistan ruokahalun nostattaja osiosta tilasimme juustolautasen kahdelle. Se sisälsi emmentalia, virolaista aina yhtä hyvää savujuustoa, valko- ja sinihomejuustoa. Siihen kuului myös sämpylää ja suolakeksejä. Pääruuasta ruokalista kertoi seuraavaa: Käsityöläisen unelma: Grillattu naudan sisäfilee lämmin salaattin (en kirjoittanut väärin) uunissa paistettujen perunoiden ja kirsikkaviinikastikkeen kera.
Kyseisessä ravintolassa on aina iltaisin esitys jossa pari tarjoilijaa tulee yläkerran portaita alkaen tapella. Läiskintä ja mäiskintä kuuluu. Ovat välillä tipahtaa kaiteen yli.
Valitettavasti kuva ei onnistunut viikatemiehestä joka tällä kertaa kulki ohi, haki vain olutta ravintolan baarista.
Olikin jo aika pureutua jälkiruokalistaan.
Valitsimme siitä Munkin houkutukset.
Ja vielä päätteeksi kupilliset kahvia.
Voi vain todeta ravintolan olleen oiva valinta, olimme tilanneet pöydän todella hyvästä paikasta ja ruokailu pitkän kaavan mukaan sopii Tallinnan tunnelmaan hyvin.
Jatkoimme matkaa ohi Olevisten kirkon hyvin tunnelmallisesti.
Raatihuoneentori jaksaa aina ihastuttaa, varsinkin Joulun aikaan kun siellä on Joulutori.
Kaiken tämän jälkeen oli hyvä palata hotellille jossa aulassa meitä odotti
Oli muuten mainio, rinta nousi ylös ja alas kun siinä istuskeli kuusen juurella.
Seuraavana päivänä täytyi visiiteerata myöskin paikallisessa Forumissa.
Tämän ja paljon, paljon muuta saimme kokea lyhyellä reissullamme sukulaiskansamme luona.
Oikein ihanaa Joulun odotusta kaikille!
Kuten aiemmassa postauksessa kerroin kävin Tallinnassa ja siitäpä tämänkertainen aihe.
Laivaliikenne Helsingistä Viroon alkoi uudelleen 1965, tai Neuvostoliiton mielestä sitä ei ollut koskan aiemmin ollutkaan. Neuvosto-Virossa kävi koko sen olemassaolon aikana vain 2 valtion päämiestä, meidän Urho Kaleva Kekkonen ja Iranin Shaahi. Meidän Kekkosemme ansioksi voidaan lukea tuo laivaliikenteen käynnistyminen. Koska laivaliikenne toi mukanaan länsituristeja ja länsivaluutta oli kovasti tervetullutta tarvittiin myös kunnon hotelli. Käynnistyi Viruhotelli projekti. Kolme vuotta sitä rakensi pääosin suomalaiset, mutta myös paikallisia rakentajia oli mukana. Ensi vuonna hotelli täyttää 40-vuotta. Kun suomalaiset saivat työnsä päätökseen saivat paikalliset miehet kahden päivän loman ja KGB pääsi tekemään asennustöitä.
Hotelli tuli Intouristin omaksi ja siihen tuli 22 kerrosta, paikalliset asukkaat osasivat kuitenkin laskea ja huomasivat kerroksia olevan 23. Pitikö tuo paikkansa siitä otimme selvää. Hotellin aulassa oli seuraava kyltti.
Ja mehän lähdettiin kierrokselle. Hissillä ylimpään kerrokseen, eli 22, mutta annas ollakaan, sieltä oven takana oli rautakalterit ja portaat kerroksen ylöspäin, eli juupa juu kerroksia on 23.
Tuonne sanojen Hotel Viru taakse kätkeytyy 23 kerros ja kun tuohon aikaan ikkunat oli peitetty mustalla paperilla oli se ovelasti kätketty.
Hulppeat näkymät sieltä oli. Tuolta Olavin kirkontornista kulki piuhat kohti KGB:n paikallista toimistoa, jonka paikalla on nykyään valtiovarainministeriö. Siellä pystyttiin kuulemaan jopa Helsingin taksikuskien keskusteluja.
Toki huoneessen mennessä täytyy olla
ovikoodi
Huoneessa joka oli hotellinjohtajan huone, tosin hän ei sitä koskaan käyttänyt, oli pöydällä laskukone ja puhelimet, samat jotka olivat silloin ennen. Toisessa puhelimessa ei ole numerovalintalevyä, mutta eihän se mitään haittaa, sillä luuria nostamalla siitä oli suora yhteys KGB:n toimistoon. Kätevää, eikös?
Huoneesta löytyi myös lehtileikkeet valtionpäämiehien kuolemista. Kovin näyttivät identtisiltä. Leonid Breznev toki kuoli 1982 ja Juri Andropov 1984. Ja niinpä niin, prismalleen sama teksti, vain nimet ja vuosiluvut oli vaihdettu. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että ennenkuin tekstit pystyi julkaisemaan ne täytyi tulla hyväksytyiksi KGB:ssä. Ja kun teksti oli jo valmiina säästi se toimittajien työtä.
Lisää tavaraa pöydältä, kaikki tuolta ajalta.
Olikin aika siirtyä museon toiseen ja viimeiseen huoneeseen.
No mutta, turhaan kai sinne mennä, kun ovessa lukee
Eli suomeksi: ei siellä mitään ole. Mutta ei tässä nyt uskoa auta, kun kerrosten lukumääräkään ei pitänyt paikkaansa. Joten rohkeasti sisään vaan.
Seinältä löytyi lista eitoivotuista henkilöistä.
Kuuntelulaitteet jotka oli lähtiessä rikottu. Huone oli kovin karu.
Pöydällä löytyi tavaraa.
Raskaassa kuuntelutyössä väsymys voitti joskus ja oli pakko ottaa unet, siksi huoneessa oli
Sänky
Hotelliin oli liiaksi asti työntekijöiksi haluavia. Piti olla tarkkana kenet sinne otetaan. Sinne haluttiin nimenomaan kielitaidottomia henkilöitä, jottei he kykenisi kommunikoimaan turistien kanssa, siksi tarvittiin KGB:lle uskollisia tulkkeja. Jokaisen työntekijän tausta selvitettiin tarkoin ja hänen papereihinsa annettiin KGB:n musteleima, jonkajälkeen työpaikka omalla koholeimalla merkkasi asianomaisen hyväksytyksi. Omaan pääsylippuuni olen leimannut kyseiset leimat ja vautsi millainen vempain tuo koholeimaisin oli.
Jokainen meistä on kuullut kunntelulaitteita olleen vähän kaikkialla, huoneissa, ravintolassa jne. tarkempaan syyniin joutuivat mm. poliitikot ja toimittajat, mutta myös tavanomaiset kaduntallaajat saattoivat joskus vaikuttaa turvallisuusuhalta ja huoneeseen saatettiin tulla vaika vaihtamaan puhelin joka "oli mennyt rikki".
Tarinaa olisi piisannut ja kuviakin riittänyt, mutta on ilmennyt niin paljon teknisiä ongelmia että saatte antaa mielikuvituksenne laukata ihan omaan tahtiinne. Valitan sitä ettei ainakaan kaikki kuvat aukene suurennettuina, se johtuu minusta riippumattomista syistä.
Jos menette hotelli Viruun älkää jääkö 22 kerrokseen vaan tehkää mielenkiintoinen retki kerrokseen 23.
Tänään ajatukseni kulkevat isään,tsenäisyyspäivä nostaa hänet aina mieleen. Olihan hän yksi heistä joka sinisessä prikaatissa taisteli niin Talvi- kuin Jatkosodassakin, ensin pikakivääriampujana, sitten lääkintämiehenä. Kunnia heille jotka taistelivat.
Linnanjuhliin matkaan nojatuolissani, eipä siellä taida muita tuttuja olla kuin lukioaikainen historianmaikkani. Muutama vuosi sitten silmä kovana tuijotin töllötintä ja näin kuin näinkin poikani siellä tarjoilemassa.
On pakko toistaa Katri Valaa, koska juuri nyt tunnen hänen sanansa todeksi.
"Olin unohtanut valkeuden katsellessani syksyn harmaita värejä ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä. Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale viileäksi tuoksuksi. Ja valkean maiseman rauha solui sieluuni kuin juoma."
Eihän tuota valkeutta paljon ole, hädintuskin silmin havaittavissa, mutta kuitenkin: ensi lumi.
Tämä viikko on tälle eläkeläismuorille kiireinen ja tiedän että sununtaina jalat huutaa apua. Huomenissa lähden Tallinnaan viipyen yön yli. Näillä näkymillä postaus tulee siellä koetuista ihmeellisyyksistä. (jotain täysin erilaista tulen siellä kokemaan) Perjantaina parin naapurin kanssa kauppaan ja järjestelemään yhtiön kerhohuonetta lauantaina olevaan talon perinteiseen jouluiseen illanviettoon.
Kerran kauan, kauan sitten oli pieni tyttö
joka ei kertakaikkiaan oppinut (yritti kyllä) koulussa tai kotona kutomaan. Peukalot olivat keskellä kämmeniä. Vasta kun ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan hän P A K O T T I itsensä kutomaan sen pakollisen villatakin ja potkuhousut. Siitä lähtien on lapset jouluisin saaneet pukinkontista sukat. Niin tänäkin vuonna tapahtuu.
Molemmat pojat saavat omansa. Tytär puolestaan saa villasukat
Ja ylipolven sukat (tein ne Tarinan yllyttämänä, huh!)
Jotta yllätyshulluuteni olisi täydellistä suostuin myös äidilleni kutomaan Olgasukat
Langanjämiä kun koriin oli kertynyt niin päätiin muutamat pienet sukat kutoa myyjäisiin joihin ystäväni osallistuu järjestäjänä.
Pisteenä I:n päälle oli tossukat joiden kutomiseen tarvitsin puhelimessa Tarinaa vääntämään ohjetta minulle rautalangasta. Kutimen edetessä huomasin että rautalanka oli vääntynyt väärin ja toisen tossukan kutominen oli haasteellista kun piti osata tehdä sama virhe uudelleen. Kuvassa tossuista puuttuu vielä nauhat.
Ehkäpä nuo peukalot on vanhuuttaan muuttaneet lähemmäs oikeaa paikkaa kämmenessä.
Tänäänkin reissusin kaupungin toiselle puolelle äitini luo. Siinä rupatellessa sain taas aimo annoksen tietoa historiasta äitini puolelta. Kuulin tarinoita vuosikymmeniä sitten edesmenneistä sukulaisistani. Todella kiinnostavaa. Kun äitini mainitsi kyseisistä henkilöistä löytyvän kuvia hänen tietokoneeltaan en paljon miettinyt kun jo istuin koneen ääressä niitä etsimässä ja itselleni lähettämässä.
Äiti kertoi muistoja omasta mummostaan Johanna Savilevosta ja löytyihän sieltä hänestä kuva yhdessä toisen miehensä Aatun kanssa.
Kuulin kuinka äiti oli ajatellut mummonsa eläneen tosi vanhaksi. Nyt asia häntä hieman hymyilytti, sillä Johanna kuoli hieman yli 70-vuotiaana.
Johanna hieman ennen kuolemaansa
Jälleen muisteloissa oli minunkin tuntema Fanny-täti. Ja kuinka ollakaan koneelta löytyi kuva jossa Fanny on äitini ja äidin kolmen serkun kanssa. Yksi noista serkuista, Terttu, on edelleen elossa. Nyt hänkin lähentelee 90-vuotta.
äitini takana Fanny-tädin vieressä, noin 11-vuotiaana
Luonnollisesti keskustelimme myös isästäni, läheneehän isän kuolinpäivä ja ajatukset näin ovat hänen luonaan. Sain myös luvan julkaista vanhempieni hääkuvan. 2.8.1945 oli tuo päivä. Vanhempani jotka suorittivat elämäntyönsä Pelastusarmeijan upseereina, vihittiin myös avioliittoon Pelastusarmeijan virkapuvuissa.
Vanhempani yhdessä äitini 60-vuotispäivillä on sekin jo melko kaukana historiassa.
Viimeinen yhteinen kuva enoistani löytyi myös. Vajaa vuosi kuvan oton jälkeen vanhin heistä, Vilho kuoli. Nyt sisarusparvesta on enää äitini jäljellä.
Leo, Kauno ja Vilho (nuorin Kauno keskellä)
Koska isäni kuolinpäivä on Kaisan päivänä, eli perjantaina, liitän tähän vielä kuvan isän viimeisestä leposijasta Malmin hautausmaalla.
Matka kotiin äidin luota sujui kuin siivillä ajatellessani kaikkea kuulemaani. Tosin metroon pääsyyn jouduin hieman törkkimään kolmannella jalallani, tuo kulkuneuvo oli niin täysi että tuli mieleen ajatus sardiineista purkissa.
Iloitaan juuristamme, niiden ansiosta olemme juuri sitä mitä olemme, ainutkertaisia yksilöitä!
