Translate

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Kauneutta kerrakseen




Helsinki on kaupunki jossa on paljon katsomista, paljon kauneutta, paljon sellaista joissa edes monet helsinkiläiset eivät ole käyneet. Yksi sellainen on Haagam alppiruusupuisto.














Alkukesästä kukkimisen aikaan puisto om oikea satumetsä.




Puisto on ainutlaatuinen maailmassa. Se perustettiin entiselle suoalueelle 1975 kun sinne istutettiin 3000 alppiruusulajikette. Se perustettiin tutkimustarkoitukseen jotta voitaisiin nähdä mitkä lajikkeet menestyvät Suomen vaativissa olosuhteissa. 1990-luvulla aluetta laajennettiin ja sinne istutettiin tuhansia keltaisia alppiruusuja ja niiden sukulaisia atsaleoja.









Puisto on 8 hehtaarin suuruinen, mutta sinne voi mennä lastenvaunujen kanssa tai jopa pyörätuolilla hyvien käytävien ja pitkospuiden ansiosta.






Siellä löytyy myös penkkejä johon pyllynsä asettaa kun haluaa hieman levähtää. Ja mikä estää ottamasta eväitä mukaan, kaffeeta termariin ja nisua tai voileipiä. On sitä oudoimissakin paikoisa tullut eväsretkellä oltua.


Vielä joitakin kuvia tästä ihanasta puistosta. Muistithan klikata kuvia nähdäksesi ne selvemmin?
























Sanonta kuuluu:" Kauneus on katsojan silmissä, rummuus sen kun lissääntyy". Rummuutta ja kauheutta tulvillaan on tämä meidän Suomemmekin tulvillaan, kuten uutiset meille kertoo.  Kuka ei kauneutta tässä Rodopuistossa näe pitäisi varmaankin kipaista optikolle. (voin antaa vihjeen hyvästä optikosta Espoon Sellossa)

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Juhannusaatto kera ystävän



Halusin ehdottomasti saada kukkaset parvekkeelle juhannukseksi. Ja aattoaamuna oli viimeinenkin kukka paikallaan. Pari laatikkoa Pelargoniaa kera Marketan, pöydälle Ruusubegonia ja amppeliin Karjalanneito.














Oli ihana saada ystävä luokseni ja aloitimme juomalla kahvit parvekkeella jolle nousi huumaava juhannusruusun tuoksu pihalta. Tuntui hyvältä kaataa kahvi Arabian Kotiliedelle valmistamiin Kieku ja Kaiku mukeihin. Kais vielä muistat tuon suositun sarjakuvan?




Hakaniemen torilta aamulla ostettujen uusien perunoiden kiehuessa joimme coctailit.






Silliä en syö joten perunoiden kyytipoikana voin lisäksi oli possunfilettä ja salaattia. Kerrankin minua harmitti jokin materiaan liittyvä, elikä se etten jaksanut kuluneella viikolla kantaa kaupasta kotiin Iittalan Pisara ruokalautasia, joten kattaus vanhoilla, ihan hyvillä, astioilla oli paikallaan.










Voi tokkiinsa kun potut olivat hyviä! Kuorikin niistä irtosi ihan huomaamatta niitä pestessä. Jälkiruuan syöntiä ennen piti hieman sulatella, oli niin kylläinen olo molemmilla. Parvekkeella sitten nautimme kotimaisia mansikoita kera vatkatun vaniljakastikkeen. Kyytipoikana toimi shamppanjalaseista nautittu eilen valmistamani raparperikeitto.




Hyvänen aika miten sitä juttua piisaa kun ystävykset istuvat kaunista kesäiltaa parvekkeella. Tippaakaan meitä ei häirinnyt se, että verhot puuttuvat ikkunoista (itse en saa kiipeillä ja jälkikasvu ei ole ehtinyt) Taulutkin etsivät vielä paikkaansa


Ihanan kesäillan kruunasi haudutettu tee ja tietysti parvekkeella.






Teetä juodessamme seurailimme pääskysten kisailua taivaalla. Ajatella, päivä on tänään jo hitusen verran lyhyempi kuin eilen. Juhannus keskikesän juhla ja kuitenkin, näin voisi sanoa, meillä Suomessa kesä oikeastaan vastaa alkaa juhannuksesta.


Ihania kesäpäiviä teille jokaiselle!


By the way, kaikki nauttimamme juomat olivat alkoholittomia, kuningas alkoholi ei vieraillut kodissani

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tiedän paikan armahan, rauhallisen, ihanan...

Ystävä tuossa soitteli ja heti kättelyssä sovimme puhelun olevan pika sellaisen koska juniorini oli luonani. Sitähän se oli vain ja ainoastaan 26 minuuttia.


Toissapäivänä sitten muutin. Muutto olisi sujunut ihan sutjakkaasti jos asunnonvaihtajat olisivat vaivautuneet pakkaamaan etukäteem ja purkamaan huonekalut jotka sitä vaativat. Keskimmäiseni alkoi hermostumaan kun toiset vaan jutustelivat eikä heillä ollut kiire mihinkään. Poikani kun oli kotiutunut töistään puoli 6 ja oli 9 aikaan muuttamassa minua. Saatiinhan se muutto loppuun. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Juniorini oitis kielsi minua menemästä kylpyhuoneeseen etten vaan pyörtyisi. Muutama kuva kertokoon teille mikä täällä odotti.


















Asunto siis ei ollut likainen vaan saastainen. Onneksi ystäväni joka asuu muutaman kilometrin päässä omistaa höyrypesurin ja hän lähti sitä hakemaan. Keskimmäinen lähti ansaituille unille ja juniori ryhtyi putsaamaan asuntoa pesurilla lattiasta kattoon. Hella lähti puhtaaksi vanhalla hyvällä konstilla eli sokeripalalla.


Uusi kotini on Kallvikintiellä joka kulkee läpi Vuosaaren pohjoisesta etelään. Vekkuli tie sinänsä, sillä tullessa pohjoisesta noin 2 km tie yht'äkkiä muuttuu Kaivonkatsojantieksi. Parinsadan metrin päästä käännytään Leikosaarentielle, parisataa metriä sitä, käännös oikealle ja Kallvikintie jatkuu johtaen upeaan Kallvikinniemeen. Nyt kun koti on puhdas olen ihastunut, ellen peräti rakastunut tähän. Tiedän kodin kuvaavan juuri minun persoonaani. Nautin kodistani koska olen sopusoinnussa itseni kanssa ja uskon vahvasti että luonani käyvät vieraat aistivat sen rauhan kodissani jonka itse tunnen.


Lauantaiehtoona istuin kesäillan lämmössä parvekkeellani ja kas kummaa kuulin käen kukkuvan ihan näin kaupungissa. Liekö käki aistinut etten ole kukuntaa kuullut vuosiin ja päätti korvata sen. Kuten kuuluu laskin kukuntaa mutta annoin periksi kun olin laskuissani päässyt 56. Kukunta jatkui edelleen... Onneksi muutin nyt, sillä vanha kansa sanoi käen lopettavan kukuntansa juhannuksena kun se vetää ohran kurkkuubsa, 


Parvekkeeltani napsin muutaman kuvan.




                                 tuosta pääsee kohti Vartiokylän lahtea




                                                                                            lapsia on ajateltu




                                           takana vasemmalla Lindlin rakennustyömaa, eli tulee ihan viereen




Voin vaan todeta: eipä paikkaa olekaan kodin vertaa ollenkaan.


Oikein hyvää Jussia teille kaikille!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Minä olen minä

Niin minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö juontuen monien asioiden summasta. Vähiten niihin ei ole vaikuttaneet perintötekijäni. Jospa siis vielä tekisi kurkkauksen niihin.


Sortavalan maalaiskunnan Rantuen kylässä oli pieni mökki




jossa Juho ja Ida Dimitroff kasvattivat 11 lastaan. (Isäni siis syntyi Venäjän vallan aikana eli 1915) Nuorin porukasta oli isäni. Hän oli 11 kun hänen isänsä tapaturmaisesti menehtyi. Noin vuotta myöhemmin isä kävi markkinoilla äitinsä ja siskonsa Ninan kanssa jossa pääsi ensimmäiseen ja ainoaan valokuvaan lapsuudessaan.


Ajan saatossa Ninan kasvot kuvassa ovat vahingoittuneet.


Itse sain oppia tuntemaan vain kolme isän sisarruksista. Aarin, Siirin ja Martan. Löytyipä kuva jossa isä on Martan ja Siirin kanssa n. 30-v sitten.




Äiti syntyi 1918 Teiskon Jutilan kylässä. Äidin syntymäpaikaksi piti tulla Vanaja jossa Adam ja Aleksandra Johanssonilla oli koti. Sisällissota muutti kaiken. Adam joutui taisteluun ja raskaana oleva Aleksandra muutti kolmen poikansa kanssa taisteluja pakoon rauhallisempaan Teiskoon jossa hänen äitinsä asui toisen avioliittonsa myötä. Sota päättyi ja Adam surmattiin, Aleksandra palasi Vanajaan vain huomatakseen kodin olevan poltetun, kaikki vähäinen omaisuus meni siinä. Takaisin Teiskoon jossa pienessä pirtissä pyykkärinä hän kasvatti 4 lastaan. Hän kuoli äidin ollessa 16. Äidin valokuva-aarteista löytyi kuva jossa äitini on puoli vuotias. vasemmalla Leo, Oikealla takana Vilho ja edessä seisomassa Kauno.




Ylläri , pylläri vasemmalla olevan Leon ilme on kuin keskimmäiselläni penenä.


Liekö se ettei Aleksandralle jäänyt yhtään kuvaa miehestään vaikuttanut siihen että hän, vaikka raha oli tiukkaakin tiukemmassa halusi käydä valokuvaamossa jotta lapsille jäisi muistoja. Seuraava kuva nimittäin löytyy reilun kahden vuoden päästä edellisen ottamisesta. Siinä myös lasten äiti on mukana. Oma äitini kertoo äitinsä olleen hymyilevä ja lempeä ihminen. Kuvassa äiti on kuitenkin tuiman näköinen. Käydessäni viime viikolla äidin luona äitini muisteli oman äitinsä kertoneen kuika hän suutahti valokuvaajalle tämän tullessa kääntämään leukaa toiseen asentoon.




Kas kummaa kun tätä katselen näen äitini paikalla itseni, juuri sellaisena kuin kuvia itsestäni löytyy tuon ikäisenä. Äiti on ainoastaan hieman pyylevämpi kuin itse olin aikoinani. (nyt asiat ovat juuri päinvastoin.)


Vielä kuva isomummostani. Tästä kuvasta juniori sanoi äitini olevan nyt niin kovin samannäköisiä.






Kiitos, kun jaksoit kanssani kahlata läpi minulle niin 
tärkeitä asioita!


Olen pahoillani kun koneelle skannatut kuvat sukulaisistani eivät toimineet kuten olisin halunnut niiden toimivan.