Kerran kauan, kauan sitten oli pieni tyttö
joka ei kertakaikkiaan oppinut (yritti kyllä) koulussa tai kotona kutomaan. Peukalot olivat keskellä kämmeniä. Vasta kun ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan hän P A K O T T I itsensä kutomaan sen pakollisen villatakin ja potkuhousut. Siitä lähtien on lapset jouluisin saaneet pukinkontista sukat. Niin tänäkin vuonna tapahtuu.
Molemmat pojat saavat omansa. Tytär puolestaan saa villasukat
Ja ylipolven sukat (tein ne Tarinan yllyttämänä, huh!)
Jotta yllätyshulluuteni olisi täydellistä suostuin myös äidilleni kutomaan Olgasukat
Langanjämiä kun koriin oli kertynyt niin päätiin muutamat pienet sukat kutoa myyjäisiin joihin ystäväni osallistuu järjestäjänä.
Pisteenä I:n päälle oli tossukat joiden kutomiseen tarvitsin puhelimessa Tarinaa vääntämään ohjetta minulle rautalangasta. Kutimen edetessä huomasin että rautalanka oli vääntynyt väärin ja toisen tossukan kutominen oli haasteellista kun piti osata tehdä sama virhe uudelleen. Kuvassa tossuista puuttuu vielä nauhat.
Ehkäpä nuo peukalot on vanhuuttaan muuttaneet lähemmäs oikeaa paikkaa kämmenessä.
Tänäänkin reissusin kaupungin toiselle puolelle äitini luo. Siinä rupatellessa sain taas aimo annoksen tietoa historiasta äitini puolelta. Kuulin tarinoita vuosikymmeniä sitten edesmenneistä sukulaisistani. Todella kiinnostavaa. Kun äitini mainitsi kyseisistä henkilöistä löytyvän kuvia hänen tietokoneeltaan en paljon miettinyt kun jo istuin koneen ääressä niitä etsimässä ja itselleni lähettämässä.
Äiti kertoi muistoja omasta mummostaan Johanna Savilevosta ja löytyihän sieltä hänestä kuva yhdessä toisen miehensä Aatun kanssa.
Kuulin kuinka äiti oli ajatellut mummonsa eläneen tosi vanhaksi. Nyt asia häntä hieman hymyilytti, sillä Johanna kuoli hieman yli 70-vuotiaana.
Johanna hieman ennen kuolemaansa
Jälleen muisteloissa oli minunkin tuntema Fanny-täti. Ja kuinka ollakaan koneelta löytyi kuva jossa Fanny on äitini ja äidin kolmen serkun kanssa. Yksi noista serkuista, Terttu, on edelleen elossa. Nyt hänkin lähentelee 90-vuotta.
äitini takana Fanny-tädin vieressä, noin 11-vuotiaana
Luonnollisesti keskustelimme myös isästäni, läheneehän isän kuolinpäivä ja ajatukset näin ovat hänen luonaan. Sain myös luvan julkaista vanhempieni hääkuvan. 2.8.1945 oli tuo päivä. Vanhempani jotka suorittivat elämäntyönsä Pelastusarmeijan upseereina, vihittiin myös avioliittoon Pelastusarmeijan virkapuvuissa.
Vanhempani yhdessä äitini 60-vuotispäivillä on sekin jo melko kaukana historiassa.
Viimeinen yhteinen kuva enoistani löytyi myös. Vajaa vuosi kuvan oton jälkeen vanhin heistä, Vilho kuoli. Nyt sisarusparvesta on enää äitini jäljellä.
Leo, Kauno ja Vilho (nuorin Kauno keskellä)
Koska isäni kuolinpäivä on Kaisan päivänä, eli perjantaina, liitän tähän vielä kuvan isän viimeisestä leposijasta Malmin hautausmaalla.
Matka kotiin äidin luota sujui kuin siivillä ajatellessani kaikkea kuulemaani. Tosin metroon pääsyyn jouduin hieman törkkimään kolmannella jalallani, tuo kulkuneuvo oli niin täysi että tuli mieleen ajatus sardiineista purkissa.
Iloitaan juuristamme, niiden ansiosta olemme juuri sitä mitä olemme, ainutkertaisia yksilöitä!
Kovasti on harmaata piisannut näin Marraskuussa, sitä lumenvalkoista saa vielä odotella tie kuinka kauan. Eräänä tällaisena harmaana päivänä pieni valon kajastus tuli päivää piristämään, pilvien raosta hieman, kuin varovasti kurkaten.
Poikkesin tänään paikalliseen kauppakeskukseen ja hämmästyin sen käytävä
oli jo kovin Jouluun sonnustaunut. Huh, turhan aikaisin, onhan adventtiin vielä pari viikkoa. Kotiin palattuani oli kuitenkin ihan pakko nauttia vuoden ensimmäiset
torttukahvit
Meinasi vielä kahvi suuta polttaa kun tuli kiire parvekkeelle, niin oli upea auringonlasku
Pääsin jatkamaan kahvin juontia ja taas tuli kiire, oli taivaanranta värjäytynyt niin upeaksi.
Mukavaa Marraskuun ehtoota! Tämä mummeli siirtyy rohnötystuoliin kutimen seurassa, pieni karvainen koiravieras jaloissa.
Päätinpä tänään jälleen viedä itseni äitini luo ja matka itäisestä kaupungista läntiseen kaupunkiin saattoi alkaa. Arvuupeliä tuo eri kulkupelien yhteensovittaminen on, vaikka reittioppaasta kuinka katsookin, sen sain jälleen kokea, perile kuitenkin pääsin. Luulenpa ilon tapaamisesta olleen jälleen molemminpuoleista.
Heti kohta katseeni kiinnittyi äitini ruokapöydällä olevaan kukkaseen.
Punaista taustaa vasten huonosti erottuu.
Kohta jo bongasin Marraskaktuksen. Sen saman jonka lasteni kanssa veimme isälle/vaarille isänpäivänä 16 vuotta sitten Meilahden sairaalaan. Sillä sairaalareissulla isäni siirtyi luotamme pois. Kaktus oli aivan pieni tuolloin ja äitini otti sen hoitoonsa. Nyt, vaikkakin keväällä heitti kuperkeikkaa siivojan imurinvarren siihen osuessa ja kukan lähes puolittuessa tuo kaktus on taas aloittamassa kukintaansa.
Kahviteltuamme olikin vuorossa valokuvien siirto äidin sähköpostista koneelle. (moderni mummo kun on) Unohtui ihan kuvata tuo äidin tietokone jonka ääressä hän surffailee, maksaa laskunsa jne.
Olin kotiinlähdössä, toinen kenkä jalassa kun huomasin taivaanrannanmaalarin olleen liikenteessä. Vikkelästi (ihan niinkuin minä siihen kykenisin) kenkäpuolena syöksyin parvekkeelle ennenkuin koko komeus katoaisi.
Sainpas sitä vihdoin toisenkin kengän jalkaani ja seikkailu bussi-metro-bussi kotimatkalle saattoi alkaa. Koti idässä tuli saavutettua puolitoista tuntia myöhemmin.
Yksi asia joka kodissani pitää joka vuosi olla on Päivänsäde kalenteri. Tuossa se roikkuu seinällä tietokonepöytäni yläpuolella. Toivottelen teille hyvää tätä viikkoa sen myötä.
Taannoin jo kerroin uudesta entistä ehommasta tietokoneesta jonka sain ystäväni avulla. Tokihan siitä täytyy myös kuva näyttää.
Ja ihanat pinkit kaiuttimet
Tänään Pyhäinpäivänä suuntasin matkani kohti Suomen suurinta hautausmaata Malmilla. Kaikkien kolmen jalkani kanssa aloitin tassuttelun pääportilta, josta johtaa upea kuja kohti kappelia.
Matkan varrella tapasin myös kurren, oli vaan niin kovin vikkeläkinttuinen ettei kuvaan tahtonut millään saada. Sainpas ainakin hännän.
Ensimmäinen pysähdykseni oli oman rakkaan poikani haudalla, jossa vietin tovin.
Sieltä taivallus jatkui kohti tätini hautaa. Tätiäni pidin lapsena mummonani, olinhan menettänyt ainoan näkemäni mummon 6-vuotiaana. Melkein vieressä olikin mummoni (kuva hänestä aikaisemmassa postauksessa) hauta. Tassuttelu jo paljon kipeytyneillä jaloilla kohti isäni hautaa tuntui lähes mahdottomalta. Kaikki rakkaitteni haudat tuli kierrettyä ja kävelylenkkiä tuli ainakin reilut kaksi kilometriä. Jokainen minut ja kävelyni tunteva tietää tuon matkan olevan minulle tooooosi pitkä.
Kotiuduttuani jalkani huusivat apua oikein isoon ääneen. Iso ihana röhnötystuolini odotti minua ja kovasti houkutteli luokseen. Tuohon houkutukseen ei ollut vaikea langeta.
Siihen lysähdin katsomaan Biisikärpästä ja tartuin kutimeen. Työn alla ovat ylipolven menevät sukat ohuesta kiharaisesta langasta. Kuinka olenkaan katunut kun yllytyshulluna ryhdyin tuohon hommaan Tarinan yllyttämänä.
Jotain sentään olen syksyn pimeinä iltoina saanut aikaiseksi. Tuolini vieressä on pieni pöytä, jonka päällä on kaukosäätimet ja kasa sukkia jotka odottavat viimeistelyä. (inhoan päättelyä)
Eiköhän uni nyt maita. Joten kauniita unia kaikille.
Sattuipa tässä niin että yksi määrätty sulake otti ja paloi ja paloi aina vaan uudelleen. Tulipa juniori tänne ja ryhtyi yksi kerrallaan kokeilemaan mikä laite sulaketta polttaa. Hupsista rallaa, kyseessä oli tietokone! Ja kuinka ollakaan kokeillessa tietsikka alkoi savuttaa, säästyttiin sentään liekeiltä. Erittäin epämieluisa yllätys.
Juniori tässä naureksii hieman nuorempana
Tietokoneen orja kun olen, oli kauhea ajatus elää ilman sitä. Onneksi ensiavuksi osoittautui älypuhelin jonka juniori oli mulle antanut hankkiessaan itselleen hienomman ja paremman.
Sanotaan hädässä ystävän tunnettavan. Ja niin nytkin. Ystävä oli jo seuraavana iltana luonani uuden entistä ehomman tietokoneen kanssa.
Karvainen kaveri kirjaimellisesti huokasi syvään huomatessaan mamin käyvän tietokoneen kimppuun. On huomannut silloin menevän aikaa. No nyt saan nauttia paremmasta tietokoneversiosta.
Vanhemmat kaksi lastani ovat menossa pääsykokeisiin ihan näinä päivinä. Tytär on vaihtamassa Islamintutkimuksen ja naistutkimuksen Kätilöopintoihin. Keskimmäinen (poika) puolestaan haluaa päästä eroon ravintolamaailmasta ja halajaa vaihtaa tarjoilijan työt sairaanhoitajan opintoihin, vaikka tähtäimessä on ensihoitajaksi ambulanssiin. Nyt sitten peukkuja pidetään pystyssä että pääsykokeissa menisi hyvin.
No ovathan he hieman tästä jo kasvaneet.
Kovin on harmaata tämä syksyn sää, sade kuitenkin pysytellyt poissa ja lämpöä parhaillaan 10 astetta. Mielessä pyörii ajatus jospa jo pian saataisiin lunta. Valkoisuus ulkona olisi niin kaunista. Olisi varmaankin yhtä kaunista kuin tyttären kissa, minun oma kullannupukka.
