Ihminen on köyhä ellei tunne omia juuriaan, ainakin minun mielestäni. Mitä vanhemmaksi tulen sitä voimakkaammin näin tunnen. Tällaiset aatokset tulivat voimakkaasti mieleeni eilen kun köllähdin sänkyni päälle jalkojani lepuuttamaan ja silmäni osuivat sänkyäni vastapäisellä seinällä olevaan ryijyyn. Siinähän se on ollut tässä kodissa tähän asuntoon muutostani alkaen, mutta nyt se ikäänkuin alkoi puhumaan minulle.
Ryijy tuo mieleeni lapsuuden ja monet, monet hetket jotka vietin Martta-tätini luona. Hänen olohuoneensa seinällä se oli. Nyt nuo muistot ja se lämpö ja rakkaus jota sain osakseni lapsena tulvivat minuun ihan sisikunnan perukoille asti.
Martta-täti oli isän sisarkatraassa neljänneksi nuorin, isäni oli hännänhuippu. Kaikkiaan heitä oli 11. Martta oli syntynyt 1902 ja siten oli 13-vuotta isääni vanhempi. Koska menetin ainoan näkemäni isovanhempani, ottaen lukuun sekä isän ja äidin puolen, ollessani 6-vuotias, pidin Martta-tätiä mummonani.
Siellä Martan ja Urhon talossa, nykyisin sitä kutsuttaisiin varmaankin mökiksi, vesi tuli ja meni kun jaksoi kantaa, vietin paljon aikaa.
!985 oli aika saattaa Martta haudan lepoon. Muistot jäivät, eivätkä ne mihinkään katoakaan. Martan luona oli hyvän ruuan lisäksi aina tuoretta pullaa. Taikinan hän alusti, muistan hyvin sen, pilkkumissa. Olen huomannut etteivät monet, varsinkaan nuoremmat, tiedä mikä pilkkumi on. Tuo pilkkumi Martta-tädillä oli niin kauan kuin muistan. Eikä mikään ihme koska niiden valmistus lopetettiin vuosi ennen syntymääni.
Monet, monet taikinat olen siinä itsekin alustanut koska olin sellainen pullantuoksuinen äiti. Joka lauantai oli leivontapäivä.
Niin, ainakaan kahta en vaihtaisi, sanovat sitten sisustuslehdet mitä tahansa, minulle muistot ja niihin sisältyvä lämpö ja rakkaus voittaa kaiken muun. Ryijy ja tuo pilkkumi on ne joista en luopuisi.
Monia muitakin esineitä jotka korostavat juurieni tärkeyttä omistan, mutta nämä kaksi ovat, ainakin tällä hetkellä, ne tärkeimmät.
Iloitaan juuristamme! Ilman niitä emme olisi sitä mitä tänään olemme.
 |
| lonkkani ei päästänyt minua asentoon jossa olisin saanut kuvasta suoran, sori |
Martta-täti oli isän sisarkatraassa neljänneksi nuorin, isäni oli hännänhuippu. Kaikkiaan heitä oli 11. Martta oli syntynyt 1902 ja siten oli 13-vuotta isääni vanhempi. Koska menetin ainoan näkemäni isovanhempani, ottaen lukuun sekä isän ja äidin puolen, ollessani 6-vuotias, pidin Martta-tätiä mummonani.
Siellä Martan ja Urhon talossa, nykyisin sitä kutsuttaisiin varmaankin mökiksi, vesi tuli ja meni kun jaksoi kantaa, vietin paljon aikaa.
 |
| vuonna 1962 Martan kanssa Pukinmäen talon pihassa |
Monet, monet taikinat olen siinä itsekin alustanut koska olin sellainen pullantuoksuinen äiti. Joka lauantai oli leivontapäivä.
Niin, ainakaan kahta en vaihtaisi, sanovat sitten sisustuslehdet mitä tahansa, minulle muistot ja niihin sisältyvä lämpö ja rakkaus voittaa kaiken muun. Ryijy ja tuo pilkkumi on ne joista en luopuisi.
Monia muitakin esineitä jotka korostavat juurieni tärkeyttä omistan, mutta nämä kaksi ovat, ainakin tällä hetkellä, ne tärkeimmät.
Iloitaan juuristamme! Ilman niitä emme olisi sitä mitä tänään olemme.
Kun on juuret niin on myös siivet.
VastaaPoistaMiksiköhän sitä piti mennä entisvanhaan aina johonkin puskaan kuvattavaksi?
Rattoisaa illan jatkoa!
Parahin Tarina :) tuo olikin viisas huomiointi johtunee siitä kuvaaja on nähnyt kauniit puskat ja haluaa esitellä katsojille.
VastaaPoistaNuo vanhat ryijyt on kauniita ja säilyttämisen arvoisia.
VastaaPoistaMinä olen myös miettinyt vanhoja kuvia katsellessa että miksi niissä on taustalla aina joku pensas,puu tai rakennus.
Nuita pilkkumia on vaikea saada mistään kirpputoreilta ja antiikki liikkeissä ovat niin kalliita ettei meikäläisen eläke riitä moiseen.