Nähdään

Tämän viikon tiistaina se sitten oli, nimittäin se silmäleikkaus, En nyt ihan riemusta kiljahdellut kun kuulin et mun täytyisi olla osastolla S4 klo 8 aamulla. Se tiesi matkantekoa ruuhka-aikaan. Tutkailin reittiopasta ja huomasin et mun täytyisi astua bussiin kotini nurkalla olevalta pysäkiltä  klo 6.32. Se tiesi heräämistä 5 aikaan, sillä herään tosi hitaasti. Yritin lohduttaa itseäni sillä, että leikkaus toisi helpotusta tilanteisiin joissa näköni on saattanut minut tilanteisiin joissa olen tuntenut itseni idiootiksi.

- seison pysäkillä jossa kulkee useampi bussi ja aikataulu kertoo niiden tulevan muutaman minuutin välein, bussin saapuessa en erota numeroa ja heilutan kättäni pysäyttämisen merkiksi vain havaitakseni pysäkin kohdalla että kyseessä on väärä bussi. Siinä sitten huidon et jatka vaan matkaa.

- seison pysäkillä ja auto kulkee kadulla yhtäkkiä näen toisen auton lähtevän ohittamaan sitä jalkakäytävän kautta, siirryn bussikatoksen taaimmaiseen laitaan turvaan, ihmetellen kun muut odottajat seisovat rauhallisina paikoillaan. Kun auto saapuu pysäkin kohdalle saan havaita ettei ohittavaa autoa ollutkaan. Idiootti minä siirtyi tyhjän panttina.

- no tässä tilanteessa en tunne itseäni idiootiksi koska se tapahtuu kotonani. Kynttilä näkyy useana kappaleena ja kaikilla niillä on liekin ympärillä useita "jupiterinrenkaita."

Juuri ja juuri ehdin silmäklinikalle ajoissa.

Osastolla minut vastaanotti erittäin mukava somalialainen poika. Hän esittäyti "Olen sairaanhoitaja ......." En siitä nimestä saanut selvää hölkäsen pöläystä, joten tyydyin sanomaan "sitä samaa sinulle". Ymmärtämisen merkiksi poika hymyili. Sitten alkoikin odotus, odotus ja odotus. Onneksi heti löytyi mukava porukka joiden kanssa juttu luisti (ilman kahvia) Oli noin 30 kahden pienen lapsen äiti, noin 40 vuotias nainen, minä vanha täti ja pian seuraan liittyi vielä minuakin vanhempi täti. Oli oikea sarveiskalvojen päivä ja ihmekös tuo kun Krootilan Karilla oli leikkauspäivä. Kuunnellessani toisten tarinoita koin omat murheeni silmistäni kovin pieniksi.

Me kaikki saimme esilääkityksen, kaikki muut saivat gramman Pandolia ja 75 mg Diapamia, minä sain  gramman Panadolia ja that's it. Naureskelimme et ehkäpä minut oli havaittu niin kovaksi ja karskiksi etten rauhoittavaa tarvitse. Sitten minut vietiin leikkaussaliin. Seurassani olleet toivottelivat Silmäklinikan insidejuttuna kulkevan tervehdyksen "nähdään".

Leikkaussalinhoitaja heti kauhisteli kun en ollut saanut rauhoittavaa ja laittoi välittömästi tipan tiputtamaan sitä. Verenpaineen mittaus, anturi rintaan, silmän puudutus, asettelu oikeaan asentoon oikealle kohdalle leikkauspöytää. Lääkäri sanoi aloittavansa ja asensi lampun oikeaan paikkaan samalla kysyen näenkö merkkivalon johon kohdistaisin katseeni. Kerroin näkeväni noin 50 valoa joilla kaikilla on useita jupiterinrenkaita ympärillään. Pian lääkäri näytti kohdan jossa minun tulisi pitää katseeni koko ajan.

Hups mitä näinkään. Näin lääkärin kädessä kynän kun hän kertoi että nyt merkataan paikka. Sieluni silmillä näin ison mustan tussin jolla lääkäri piirteli silmääni. Teki mieli nauraa, mut oletin sen olevan kiellettyä. Lääkäri kertoi kohta silmän pinnalle tulevan laitteen joka ei millääntavoin vahingoittasi silmää, tunsin sen ja toinen lääkäri painoi jotakin lujasti pohjaan asti, tiesin sen kun kuuntelin lääkäreiden juttuja. Siinä se oli. Kesti ehkä pari minuuttia. takaisin osastolle jossa puolentoista tunnin ajan tiputeltiin tuon tuosta joitain tippoja. Kelataksi toi minut sitten kotiin.

Rajoituksia elämään tuli jonninverran. Silmä pitää peittää yöksi suojakilvellä ja tip tip tippojem tiputus jatkuu. Onnistuiko leikkaus? Tuoko se sen avun jota haettiin? Luoja yksin tietää vaan ei kerro. Lääkäri ei luvannut mitään.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti saat nauraa tai vaikkapa itkeä tapahtumalle jonka koin. Oli alkuiltapäivä ja erittäin hämärää, istuin sänkynlaidalle laittaen yölampun päälle. Siinä on energiansäästölamppu, sellainen joka säästää energiaa syttyessään, tekee sen niin hitaasti. Katsoin samalla kännykkääni kokien todellisia kauhunhetkiä että olen rikkonut sen. Näyttö oli ihmeellisen muotoinen ja takaosakin laineilla, sellaisilla kun 30-luvun hienoilla naisilla oli.

löysin yhdestä aikakausilehdestä tämän ja kuvasin sen.



Nuo laineet kertokoon sen miten minä puhelimeni näin. Oli pakko ottaa järki käteen, eihän puhelin voi muuttua tuon näköiseksi, sen täytyy olla hajataitto yhdistettynä huonoon valoon.

Tässä siis epikriisi potilaan kirjoittamana. Luulenpa sen olevan kovin erilainen kun saan joskus sen lääkärin kirjoittamana.


On alkuyö, ulkona pyryttää ja tuulee niin maan perusteellisesti. Näkisittepä miten tuuli pyörittää tuolla lunta. Vai mahtaisitteko sittenkään nähdä, ehkä se onkin vain minun näkööni sopiva.

Nähdään!