Tiedän paikan armahan, rauhallisen, ihanan...

Ystävä tuossa soitteli ja heti kättelyssä sovimme puhelun olevan pika sellaisen koska juniorini oli luonani. Sitähän se oli vain ja ainoastaan 26 minuuttia.


Toissapäivänä sitten muutin. Muutto olisi sujunut ihan sutjakkaasti jos asunnonvaihtajat olisivat vaivautuneet pakkaamaan etukäteem ja purkamaan huonekalut jotka sitä vaativat. Keskimmäiseni alkoi hermostumaan kun toiset vaan jutustelivat eikä heillä ollut kiire mihinkään. Poikani kun oli kotiutunut töistään puoli 6 ja oli 9 aikaan muuttamassa minua. Saatiinhan se muutto loppuun. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Juniorini oitis kielsi minua menemästä kylpyhuoneeseen etten vaan pyörtyisi. Muutama kuva kertokoon teille mikä täällä odotti.

Asunto siis ei ollut likainen vaan saastainen. Onneksi ystäväni joka asuu muutaman kilometrin päässä omistaa höyrypesurin ja hän lähti sitä hakemaan. Keskimmäinen lähti ansaituille unille ja juniori ryhtyi putsaamaan asuntoa pesurilla lattiasta kattoon. Hella lähti puhtaaksi vanhalla hyvällä konstilla eli sokeripalalla.


Uusi kotini on Kallvikintiellä joka kulkee läpi Vuosaaren pohjoisesta etelään. Vekkuli tie sinänsä, sillä tullessa pohjoisesta noin 2 km tie yht'äkkiä muuttuu Kaivonkatsojantieksi. Parinsadan metrin päästä käännytään Leikosaarentielle, parisataa metriä sitä, käännös oikealle ja Kallvikintie jatkuu johtaen upeaan Kallvikinniemeen. Nyt kun koti on puhdas olen ihastunut, ellen peräti rakastunut tähän. Tiedän kodin kuvaavan juuri minun persoonaani. Nautin kodistani koska olen sopusoinnussa itseni kanssa ja uskon vahvasti että luonani käyvät vieraat aistivat sen rauhan kodissani jonka itse tunnen.


Lauantaiehtoona istuin kesäillan lämmössä parvekkeellani ja kas kummaa kuulin käen kukkuvan ihan näin kaupungissa. Liekö käki aistinut etten ole kukuntaa kuullut vuosiin ja päätti korvata sen. Kuten kuuluu laskin kukuntaa mutta annoin periksi kun olin laskuissani päässyt 56. Kukunta jatkui edelleen... Onneksi muutin nyt, sillä vanha kansa sanoi käen lopettavan kukuntansa juhannuksena kun se vetää ohran kurkkuubsa, 


Parvekkeeltani napsin muutaman kuvan.

                                 tuosta pääsee kohti Vartiokylän lahtea

                                                                                            lapsia on ajateltu

                                           takana vasemmalla Lindlin rakennustyömaa, eli tulee ihan viereen




Voin vaan todeta: eipä paikkaa olekaan kodin vertaa ollenkaan.


Oikein hyvää Jussia teille kaikille!

Minä olen minä

Niin minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö juontuen monien asioiden summasta. Vähiten niihin ei ole vaikuttaneet perintötekijäni. Jospa siis vielä tekisi kurkkauksen niihin.


Sortavalan maalaiskunnan Rantuen kylässä oli pieni mökki

jossa Juho ja Ida Dimitroff kasvattivat 11 lastaan. (Isäni siis syntyi Venäjän vallan aikana eli 1915) Nuorin porukasta oli isäni. Hän oli 11 kun hänen isänsä tapaturmaisesti menehtyi. Noin vuotta myöhemmin isä kävi markkinoilla äitinsä ja siskonsa Ninan kanssa jossa pääsi ensimmäiseen ja ainoaan valokuvaan lapsuudessaan.

Ajan saatossa Ninan kasvot kuvassa ovat vahingoittuneet.


Itse sain oppia tuntemaan vain kolme isän sisarruksista. Aarin, Siirin ja Martan. Löytyipä kuva jossa isä on Martan ja Siirin kanssa n. 30-v sitten.

Äiti syntyi 1918 Teiskon Jutilan kylässä. Äidin syntymäpaikaksi piti tulla Vanaja jossa Adam ja Aleksandra Johanssonilla oli koti. Sisällissota muutti kaiken. Adam joutui taisteluun ja raskaana oleva Aleksandra muutti kolmen poikansa kanssa taisteluja pakoon rauhallisempaan Teiskoon jossa hänen äitinsä asui toisen avioliittonsa myötä. Sota päättyi ja Adam surmattiin, Aleksandra palasi Vanajaan vain huomatakseen kodin olevan poltetun, kaikki vähäinen omaisuus meni siinä. Takaisin Teiskoon jossa pienessä pirtissä pyykkärinä hän kasvatti 4 lastaan. Hän kuoli äidin ollessa 16. Äidin valokuva-aarteista löytyi kuva jossa äitini on puoli vuotias. vasemmalla Leo, Oikealla takana Vilho ja edessä seisomassa Kauno.

Ylläri , pylläri vasemmalla olevan Leon ilme on kuin keskimmäiselläni penenä.


Liekö se ettei Aleksandralle jäänyt yhtään kuvaa miehestään vaikuttanut siihen että hän, vaikka raha oli tiukkaakin tiukemmassa halusi käydä valokuvaamossa jotta lapsille jäisi muistoja. Seuraava kuva nimittäin löytyy reilun kahden vuoden päästä edellisen ottamisesta. Siinä myös lasten äiti on mukana. Oma äitini kertoo äitinsä olleen hymyilevä ja lempeä ihminen. Kuvassa äiti on kuitenkin tuiman näköinen. Käydessäni viime viikolla äidin luona äitini muisteli oman äitinsä kertoneen kuika hän suutahti valokuvaajalle tämän tullessa kääntämään leukaa toiseen asentoon.

Kas kummaa kun tätä katselen näen äitini paikalla itseni, juuri sellaisena kuin kuvia itsestäni löytyy tuon ikäisenä. Äiti on ainoastaan hieman pyylevämpi kuin itse olin aikoinani. (nyt asiat ovat juuri päinvastoin.)


Vielä kuva isomummostani. Tästä kuvasta juniori sanoi äitini olevan nyt niin kovin samannäköisiä.

Kiitos, kun jaksoit kanssani kahlata läpi minulle niin 
tärkeitä asioita!


Olen pahoillani kun koneelle skannatut kuvat sukulaisistani eivät toimineet kuten olisin halunnut niiden toimivan.

Kesää odotellessa

Ilmat jo lupaili kesän olevan täällä. Tällähetkellä ei siltä tunnu, juuri nyt ulkona lämpöä näkyy olevan 16.3 ja on tosi raa'an oloinen ilma. Jospa se siitä. Urpon päiväkin meni ja vanha kansa sanoi "jos on Urpona paita päällä, on Juhannuksena takki päällä" Saapi nähdä, minä lämminverisenä tallustelin Urpona kesähepenissä, mutta useimmilla näkyi vaatetta päällä olevan hieman enemmän. Katsotaan sitten Juhannuksena...


Pakkaamisen, se sujuu lukuisten muuttojeni ansiosta rutiinilla, ohella olen ihastellut alkukesän kauneutta. Pilvien suurena ihailijana katselin taas muutama päivä sitten parvekkeeltani ihanaa "kiharrettua" pilveä.

Kun pilveä ynnä muuta 4. kerroksesta kuvasin haikailin: jospa minulla olisi Tarinan tai Liirumin zoomit kamerassa. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, täytyy vain iloita siitä että ylipäätään voi ottaa kuvia.

Hevoskastanja aloittelee kukintaansa pihassamme.

Norjanangervo taas on jo täydessä loistossaan.


Pihamme leikkipaikalla vieraili "leikkijä" joka mutusteli hiekassa kasvavia voikukkia.

Samaan aikaan taivaalla lentonäytöstään piti 

Kauneuttahan tähän alkukesään mahtuu yllinkyllin.

Eilen kävin taas vanhan äitini luona ja hänen pöydällään oli.

Exäni oli vienyt äidille (kauniisti tehty) 94 kielon vartta (jostain syystä hän ei koskaan ota mukaan lehtiä) kuulema tuo määrä siksi että äiti täyttää tuon 94 syksyllä- Siinä äidin ikkunoiden ja parvekkeen edessähän on metsä ja kun istuimme lasitetulla parvekkeella kahvitellen linnut aloittivat iltapäiväkonserttiaan. Etsimättä mieleen nousi vanhan laulun sanat.


Näin metsän halki viesti soi, nyt laulajaiset on. Ja soittimiaan soittajat virittää kuntohon. Ne raikuilee, ne kaikuilee, ne soittaa, riemuitsee ja viulut soi ja huilut soi ja metsä vastailee. 
 
On tiklivarpu lahjakas ens viulun soittaja ja ystävänsä peipponen säestää toisella. Mut laulajatar satakiel nyt tenhoo laulullaan, ja hamppuvarpu huilullaan
puhaltaa innoissaan.
 
Klaneettia rastas soittelee ja korppi bassoa, niin että metsä vapisee sen synkkää soittoa. On rummunlyöjä käkönen, kas, kiuru lentelee ja kaiken luonnon riemuksi
ilmoissa laulee.
 
Ja tikka johtaa soittoa, on vallan innoissaan. Hän tahtia nyt tarkkaa lyö
pitkällä nokallaan. Mut jänö kulkee kummissaan, kun luonto laulaa, soi, nyt hyttysetkin surisee ja metsä huminoi.


Aivan kaikkia soittajia ei kuullut, mutta konsertti oli mahtava ja kruunasi kahvihetken.




Äidiltäni kiikutin ruukun johon aion istuttaa muutaman 
yrtin prvekkeelleni. Täytyy joku päivä suunnata Helsingin kauppatorille yrtintaimiostoksille. Kokemus kertoo ettei kaupan ruukkuyrtit tahdo menestyä ja tuottaa satoa kunnolla ja inside tietona kuulinkin niissä olevan jotain joka estää niiden kunnollisen kasvun. Ajattelin ostaa ruukkuuni monikäyttöistä persiljaa, paljon käyttämääni basilikaa ja timjamia. Yksi tai kaksi muuta mahtuisi vielä ja nyt heittelen arpaa olisiko ne kenties korianteri, minttu, kirveli, rakuuna vaiko joku muu

Synttäri

30-vuotta sitten ei ollut aivan näin lämmin kesäpäivä. Muistan tuon perjantaipäivän kuin eilisen. Sataa tihuutteli ja illalla klo 19.27 syntyi enkelipoikani Johannes. Kerran sain nähdä hänet elossa kätilöopistolla happikaapissa ennenkuin hänet kiidätettiin lastenklinikalle leikkauksiin. Siinä happikaapin vierellä itkua tuherrellessani lapseni avasi silmänsä kuin katsoakseen äitiään. (tietääkseni hän avasi silmänsä vain tuon yhden ja ainoan kerran) 30 tumtia 24 minuuttia myöhemmin hän nukkui ikiuneen.

Synttäreitä viettämään kävelin Malmin hautausmaan aina yhtä juhlavaa pääkäytävää pitkin. Sekavat olivat ajatukseni, se lienee kuitenkin luonnollista. 

Tovin vietin haudan äärellä kertoen lapselleni kuinka ikävä minulla häntä on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. Kyynel jos toinenkin vieri poskillani, se lienee sallittua. Eihän äiti voi olla kaipaamatta lastaan vaikka tietääkin että tällä on hyvä olla. Jos haudan luona olisi ollut penkki olisin ottanut termarissa kahvit mukaan. Mutta kun niin ei ole lähdin kohti kotia juomaan synttärikahvit.

Olen aina Malmin hautausmaalla ihastellut sitä miten työntekijät siellä huolehtivat lukuisista oravista.

Istahdin toviksi varjoisalle penkille kuuntelemaan lintujen laulua kun se tapahtui aivan yllättäen. Jalkani sojottivat suorina edessäni kun pieni varpunen lensi oikean ukkovarpaani päälle. Lyhyen hetken tuijotimme toisiamme silmiin ja mieleeni muistui Johanneksen avonaiset silmät silloin 30-vuotta sitten. Itku tirahti silmään ja sieluni korvin kuulin linnun sanovan "en mä ole äitini lintu tästä maasta, olen pieni poikasi tulen taivahasta" Niin uskomatonta kuin se onkin tuo linnun visiitti toi suurta lohtua minulle,

Jatkoin matkaani kohti hautausmaan porttia toista tietä pitkin.

Reilun tunnin päästä olin kotona keittämässä synttärikahvit jotka nautin aurinkoisella parvekkeella.

Viime postauksessa esitin kysymyksen monellako paikkakunnalla olen asunut. Oikea vastaus on 17, ellei siis oteta huomioon uudelleen samalle paikkakunnalle muuttoa, eikä muuttoja kaupungin sisällä. todisteeksi muutoista lista asuinpaikkakunnistani.

Rantsila 1950-1952

Lappeenranta 1952-1954

Joensuu 1954-1956

Hämeenlinna 1956

Vaasa 1957-1958 

Pori 1958-1961 (2 asuntoa)

Tampere 1961-1969 (4 asuntoa)

Lontoo 1969

Bromley 1970-1972 (3 asuntoa)

Lontoo 1972-1973

Shipley 1973

Lontoo 1973-1974

Porvoo 1974

Oulu 1974

Iisalmi 1974-1977 (2 asuntoa)

Hyvinkää 1977-1980 (2 asuntoa)

Helsinki 1980-1991 (4 asuntoa)

Espoo 1991-1993

Hikiä 1993-1994

Hyvinkää 1994-2004 (5 asuntoa)

Helsinki 2004- (4 asuntoa)

On aika

Välillä on pakko tehdä itselle kysymyksiä. Näitä olen viime kuukausina tehnyt itselleni. Olen mm. kysynyt kannattaako maksaa järjettömästi asumisesta, silloinkaan kun viihtyy asunnossa ja siinä on ruhtinaallisesti tilaa yhdelle ihmiselle ? Vastaukseni em. kysymykseen oli, ettei kannata ja aloitin vaihtoasunnon etsinnän. Kun täällä Helsingissä on onnistunut saamaan kaupungin vuokra-asunnon siitä kannattaa pitää kiinni. Helsingillä on 49 000 vuokra-asuntoa ja jonot kaupungin asuntoihin ovat massiiviset.

Asuminen tässä talossa päättyy ensi kuussa  reilun 7-vuoden yhteielon jälkeen. Olen viihtynyt hyvin, on aivan ihania naapureita jne.  mutta se vuokra...

Uusi koti löytyi myöskin Vuosaaresta Eniron karttapalvelun tietojen mukaan 1.75 km:n päästä nykyisestä. Neliöt tippuvat 16 ja vuokra lähes 300€, ei huonompi kauppa minusta, vai?


Jossain vaiheessa postailen jotain Vuokista eli Vuosaaresta miin saatte tehdä tuttavuutta kotiseutuuni.


Nyt heitän ilmoille kysymyksen. Monellako eri paikkakunnalla olen elämäni aikana asunut? Mukaan en ole laskenut muuttoja eri kaupunginosien välillä tai muuttoa uudelleen kuntaan jossa jo aiemmin olin asunut. 

Kesä tuli Äitienpäiväksi

Kuluneella viikolla kesä tuli niin että melkein kuuli huminan sen saapumisessa. Tiistaina oli puissa ja pensaissa vain hitusen verran vihreää ja keskiviikkona puut olivat saaneet lehtiverhon. Perjantainen sade sai aikaan lopullisen kesäkauneuden puihin.

Eräänä päivänä katselin vaihteeksi parvekkeeltani pilviä ja tämä oli pakko tallettaa kameralle. On kuin röngtenkuvissa lonkkani..


Matkalla äidin luo tänään puristelin viimeisellä bussiosuudella aina mutkissa miestä edessäni.

Kuvakooste äidin luota katsottuna kesän vehreydestä.

60-luvulla ei juuri 3-ulotteisuudesta puhuttu mutta äidin luona on taulu tuolta ajalta ja päätelkää ihan itse.

Tunisian tuliainen oli päässyt toimittamaan sitä virkaa johon sen toin.

Veljeni ja kaksi vanhinta lastani kävivät äidin luona eilen, lapset olivat tänään töissä palvelemassa toisten äitejä. Minä kera juniorin, joka puolestaan oli töissä eilen, kävimme tänään. Huomasi kyllä siellä jo käyneen äitienpäivävieraita ja postinkin kulkeneen.

Kaffeet nautimme mekin iloiten äidin/mummon läsnäolosta. Ei ole itsestäänselvyys se, ei tosiaan, varsinkaan kun kysymys on niinkin iäkkäästä henkilöstä kuin äitini on.

Nautitaan alkavasta kesästä. Toivon mukaan saamme lämpöä. Ei kuitenkaan liikaa omasta mielestä, 25 olisi se yläraja kun on tuo ikärajoite.

Toisenlainen matka

Olin jo kauan sitten varannut ja maksanut itselleni liput Tallinnan kiekaukselle kuluneen viikon maanantaille.

Yllätyksellellisesti matka alkoikin jo sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä. Silloin jo pohdin miten surkea ilmanvaihto hytissä on. Oli aivan käsittämätöntä miten siellä oli ajoittain aivan tajuttoman kuuma ja välillä taas niin kylmä ettei löytänyt riittävästi vaatteita että palelu olisi hellitänyt.

Oli myöskin aivan tajuton myrsky. Laiva keinui niin kovin ettei pystyssä meinannut pysyä edes seinistä kiinni pitämällä.

Tiistaina minulle osoitettiin istumapaikka hyvin privaattiin pieneen huoneeseen. Muuten hyvä mutta tarjoilu ei pelannut sinne ja sieläkin keinutti ja lisäksi tuoksu siellä ei ollut mitenkään inspiroiva.

Ruokailu koostui muutamista pienen pienistä gourmet annoksista. Esim. keittoa n. 0.5 dl, pieni pala banaania. Juomana taas oli sitä kirkasta jota sitten kittasin oikein pohjanmaan kautta. Määrästä esimerkkinä yö jolloin sitä join 7 X 3 dl ja tietysti ei sitä mitenkään lantrattu.

Keskiviikko oli kotiinpaluu päivä. Liekö kirkkaan kittaaminen, vai joku muu saanut aikaan päähäni aivan erikoisia tuntemuksia jotka puolestaan saivat mielikuvitukseni laukkaamaan.

Kohta kotiin päästyäni lähdin tekemään matkasta reklamaatiota. Aluksi korvaani tähdättiin pienellä pyssyllä ja pudistelivat päätään. Toinen henkilö otti varmaankin sormenjälkiä ainakin hän tuherteli jotain sormeni kanssa. Vihdoin oli vuorossa reklamaation vastaanottaja. Kovin hän olikin tarkkana. Kuunteli ja kysyi. Napsutteli päätäni, tuijotti silmiini ynnä kaikkea muuta mukavaa. Sovittiin että asiaan palataan.

Kiitos kun olit mukanani mielikuvitusmatkallani! Minun kyllä oli tarkoitus lähteä Tallinnaan mutta reilusti yli 39 asteen kuume esti sen. Se johti huonoon ilmastointiin ja huojumiseen. Pieni privaattihuone oli vessa johon ripuli minut vei. Ruokailun niukkuutta ei tarvinne selittää ja kirkkaan kittaaminen oli tietysti veden juontia. Reklamaation tein päivystyksen lääkärille. Tauti jatkuu...

En kirjoittanut tätä saadakseni osakseni säälipisteitä tai voivottelua vaan yksinkertaisesti siksi että yritän löytää olotilastani huumoria niin on helpompi porskuttaa eteenpäin. Yritän noudattaa sanontaa jota eräs erittäin vaikeasti sairas ystäväni sanoo "valittaa kannattaa vain lääkärille ja usein siitäkään ei ole apua"