Kovasti on harmaata piisannut näin Marraskuussa, sitä lumenvalkoista saa vielä odotella tie kuinka kauan. Eräänä tällaisena harmaana päivänä pieni valon kajastus tuli päivää piristämään, pilvien raosta hieman, kuin varovasti kurkaten.
Poikkesin tänään paikalliseen kauppakeskukseen ja hämmästyin sen käytävä
oli jo kovin Jouluun sonnustaunut. Huh, turhan aikaisin, onhan adventtiin vielä pari viikkoa. Kotiin palattuani oli kuitenkin ihan pakko nauttia vuoden ensimmäiset
torttukahvit
Meinasi vielä kahvi suuta polttaa kun tuli kiire parvekkeelle, niin oli upea auringonlasku
Pääsin jatkamaan kahvin juontia ja taas tuli kiire, oli taivaanranta värjäytynyt niin upeaksi.
Mukavaa Marraskuun ehtoota! Tämä mummeli siirtyy rohnötystuoliin kutimen seurassa, pieni karvainen koiravieras jaloissa.
Päätinpä tänään jälleen viedä itseni äitini luo ja matka itäisestä kaupungista läntiseen kaupunkiin saattoi alkaa. Arvuupeliä tuo eri kulkupelien yhteensovittaminen on, vaikka reittioppaasta kuinka katsookin, sen sain jälleen kokea, perile kuitenkin pääsin. Luulenpa ilon tapaamisesta olleen jälleen molemminpuoleista.
Heti kohta katseeni kiinnittyi äitini ruokapöydällä olevaan kukkaseen.
Punaista taustaa vasten huonosti erottuu.
Kohta jo bongasin Marraskaktuksen. Sen saman jonka lasteni kanssa veimme isälle/vaarille isänpäivänä 16 vuotta sitten Meilahden sairaalaan. Sillä sairaalareissulla isäni siirtyi luotamme pois. Kaktus oli aivan pieni tuolloin ja äitini otti sen hoitoonsa. Nyt, vaikkakin keväällä heitti kuperkeikkaa siivojan imurinvarren siihen osuessa ja kukan lähes puolittuessa tuo kaktus on taas aloittamassa kukintaansa.
Kahviteltuamme olikin vuorossa valokuvien siirto äidin sähköpostista koneelle. (moderni mummo kun on) Unohtui ihan kuvata tuo äidin tietokone jonka ääressä hän surffailee, maksaa laskunsa jne.
Olin kotiinlähdössä, toinen kenkä jalassa kun huomasin taivaanrannanmaalarin olleen liikenteessä. Vikkelästi (ihan niinkuin minä siihen kykenisin) kenkäpuolena syöksyin parvekkeelle ennenkuin koko komeus katoaisi.
Sainpas sitä vihdoin toisenkin kengän jalkaani ja seikkailu bussi-metro-bussi kotimatkalle saattoi alkaa. Koti idässä tuli saavutettua puolitoista tuntia myöhemmin.
Yksi asia joka kodissani pitää joka vuosi olla on Päivänsäde kalenteri. Tuossa se roikkuu seinällä tietokonepöytäni yläpuolella. Toivottelen teille hyvää tätä viikkoa sen myötä.
Taannoin jo kerroin uudesta entistä ehommasta tietokoneesta jonka sain ystäväni avulla. Tokihan siitä täytyy myös kuva näyttää.
Ja ihanat pinkit kaiuttimet
Tänään Pyhäinpäivänä suuntasin matkani kohti Suomen suurinta hautausmaata Malmilla. Kaikkien kolmen jalkani kanssa aloitin tassuttelun pääportilta, josta johtaa upea kuja kohti kappelia.
Matkan varrella tapasin myös kurren, oli vaan niin kovin vikkeläkinttuinen ettei kuvaan tahtonut millään saada. Sainpas ainakin hännän.
Ensimmäinen pysähdykseni oli oman rakkaan poikani haudalla, jossa vietin tovin.
Sieltä taivallus jatkui kohti tätini hautaa. Tätiäni pidin lapsena mummonani, olinhan menettänyt ainoan näkemäni mummon 6-vuotiaana. Melkein vieressä olikin mummoni (kuva hänestä aikaisemmassa postauksessa) hauta. Tassuttelu jo paljon kipeytyneillä jaloilla kohti isäni hautaa tuntui lähes mahdottomalta. Kaikki rakkaitteni haudat tuli kierrettyä ja kävelylenkkiä tuli ainakin reilut kaksi kilometriä. Jokainen minut ja kävelyni tunteva tietää tuon matkan olevan minulle tooooosi pitkä.
Kotiuduttuani jalkani huusivat apua oikein isoon ääneen. Iso ihana röhnötystuolini odotti minua ja kovasti houkutteli luokseen. Tuohon houkutukseen ei ollut vaikea langeta.
Siihen lysähdin katsomaan Biisikärpästä ja tartuin kutimeen. Työn alla ovat ylipolven menevät sukat ohuesta kiharaisesta langasta. Kuinka olenkaan katunut kun yllytyshulluna ryhdyin tuohon hommaan Tarinan yllyttämänä.
Jotain sentään olen syksyn pimeinä iltoina saanut aikaiseksi. Tuolini vieressä on pieni pöytä, jonka päällä on kaukosäätimet ja kasa sukkia jotka odottavat viimeistelyä. (inhoan päättelyä)
Eiköhän uni nyt maita. Joten kauniita unia kaikille.
Sattuipa tässä niin että yksi määrätty sulake otti ja paloi ja paloi aina vaan uudelleen. Tulipa juniori tänne ja ryhtyi yksi kerrallaan kokeilemaan mikä laite sulaketta polttaa. Hupsista rallaa, kyseessä oli tietokone! Ja kuinka ollakaan kokeillessa tietsikka alkoi savuttaa, säästyttiin sentään liekeiltä. Erittäin epämieluisa yllätys.
Juniori tässä naureksii hieman nuorempana
Tietokoneen orja kun olen, oli kauhea ajatus elää ilman sitä. Onneksi ensiavuksi osoittautui älypuhelin jonka juniori oli mulle antanut hankkiessaan itselleen hienomman ja paremman.
Sanotaan hädässä ystävän tunnettavan. Ja niin nytkin. Ystävä oli jo seuraavana iltana luonani uuden entistä ehomman tietokoneen kanssa.
Karvainen kaveri kirjaimellisesti huokasi syvään huomatessaan mamin käyvän tietokoneen kimppuun. On huomannut silloin menevän aikaa. No nyt saan nauttia paremmasta tietokoneversiosta.
Vanhemmat kaksi lastani ovat menossa pääsykokeisiin ihan näinä päivinä. Tytär on vaihtamassa Islamintutkimuksen ja naistutkimuksen Kätilöopintoihin. Keskimmäinen (poika) puolestaan haluaa päästä eroon ravintolamaailmasta ja halajaa vaihtaa tarjoilijan työt sairaanhoitajan opintoihin, vaikka tähtäimessä on ensihoitajaksi ambulanssiin. Nyt sitten peukkuja pidetään pystyssä että pääsykokeissa menisi hyvin.
No ovathan he hieman tästä jo kasvaneet.
Kovin on harmaata tämä syksyn sää, sade kuitenkin pysytellyt poissa ja lämpöä parhaillaan 10 astetta. Mielessä pyörii ajatus jospa jo pian saataisiin lunta. Valkoisuus ulkona olisi niin kaunista. Olisi varmaankin yhtä kaunista kuin tyttären kissa, minun oma kullannupukka.
Jotkut vieraat ovat kovasti tervetulleita luonani käymään. Kuinkas ollakaan tässä eräänä yönä luokseni saapui kutsumaton vieras, edes ovea en sille avannut, ovien läpi se tuli viipyen yön yli ja aamulla hävisi vähin äänin. No Yrjöhän tuo kutsumaton vieras oli ja tiukin ottein otti minut valtaansa. Noina yön tunteina muodustui minulle rakkausuhde kotini esineeseen.
Mukavemmissa merkeissä olin itse vierailulla äitini luona hänen täyttäessään 93-vuotta. On ihanaa kun saa vielä pitää äidin luonaan ja kun pollakin hänellä pelaa. Ehkä osansa asiassa on hänen tietokoneharrastuksensa. Koski elämänsä ensimmäisen kerran mokomaan vempaimeen 85-vuotiaana ja nykyään siitä on äidille hyötyä ja ajankulua.
syntymäpäiväsankari
Olimme koolla perhepiirissä ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, olisit sinäkin nauttinut kemuista. Nuorimmaiseni huolehti kakuista tällakin kertaa. Olkaapa hyvä ja maistakaa, ainakin silmillänne.
Yksi juhlijoista ei ollut oikeutettu pääsemään kahvipöytään, mutta jääkaapista löytyi sillekin herkkupaloja joita ei juurikaan kodissaan saa.
Melkeinpä pelästyin kun toissapäivänä katsoin parvekkeeltani lounaan suuntaan. Taivaanrannan väri oli melkoisen hurja.
Kohta se heittikin tuutin täydeltä jäätävää vettä, joka aivan pisteli iholla.
Muutama päivä sitten ilmoittelin huoltoyhtiöön kosteusvsurioista asunnossani. Oletin huoltomiehen ilmoittavan tulostaan heti. Vaan luulopa ei olekaan tiedon väärtti. No äsken soitteli, on tulossa huomenna. Tämä pahin kohta on jo kertaalleen korjattu 3 vuotta sitten.
Mahdankohan liioitella korjauksen tarpeesta?
Tarina tuossa ehdotteli että laittaisin vielä kuvan Fannystä ja heti perään kuvan itsestäni about samanikäisenä.
Muistin virkistämiseksi, Fanny on tässä keskellä.
Ja tässä sitten olen itse koko komeudessani ja niin perin totisena
Ja lopuksi päivän nostalgiapläjäys. kuvassa mummoni isäni puolelta kesällä 1953
Nautitaan elämästä, ystävät. Mummokin eli pitkän ja hyvän elämän. Hän oli ainoa isovanhempi jonka sain tavata ja hänkin kuoli ollessani 6-vuotta
Aleksis Kiven päivä on taittunut iltaan ja ainakin täällä vettä on tullut, on ollut pimeää ja harmaata ihan aamusta alkaen. Tuuli on ollut kovaa ja on vielä puhallellut tuolta meren suunnasta ja sen on kyllä huomannut.
Siniristilippu sai tuulessa kyytiä.
Pari päivää sitten toin joulukaktuksen sisään parvekkeelta jossa se on ollut unohdettuna koko kesän. Jokavuotinen miettiminen on päällä: josko se siitä vielä tokenee.
Muutama aika sitten tapasin entisen kampaajani, joka suositteli harmaantuviin hiuksiini hopeashampoota, kun en enää viitsi värjätä hiuksiani. Luottamus kyseiseen kampaajaan on suuri, onhan hän jo 13-vuotiaana vääntänyt mulle permistä ja olen muutenkin ollut hänelle koekaniinina opiskelujen edetessä. Ostin tuota shampoota, mutta vaikka mua varoiteltiin sen väristä koin kauhunhetkiä ostettuani sitä. Sieluni silmillä näin hiuksieni muuttuvan sellaisiksi vanhojen tätien sini/violettivärisiksi. Ihan niin vanha en vielä halua olla. Oli siis pakko konsultoida kampaajaani. Minut vakuutettiin että saisin turvallisin mielin pestä hiukseni.
tällaiselta shampoo näytti.
Lopputulos pesun jäljiltä: hiukset kiiltävät kerrassaan upeasti.
Nostalgia on ollut mukana aatteissani kun käydessäni äitini luona siirsin hänen tietokoneeltaan vanhoja valokuvia itselleni. Yksi rakkaimmistani on kuva jossa etualalla on äitini äiti, joka kuoli äidin ollessa 16. Isänsä olikin kuollut jo puoli vuotta ennen äidin syntymää.
Kuun loppupuolella äitini täyttää 93-vuotta. Lasteni kanssa olemme sitä mieltä että tuossa iässä joka synttäriä kannattaa juhlia. Mielenkiinnolla odottelen millaisen kakkuluomuksen kuopukseni tälläkertaa saa aikaiseksi. Muutama vuosi sitten kakku oli tämän näköinen.
Kuva oli siis syötäväksi kelpaavaa. Toisinsanoen äitini on syötävän hyvää. Tässä voisi tietenkin mainita kuopukseni olevan koulutukseltaan leipuri-kondiittori.
Syötävän hyvää syksyä ja talven odotusta!
