Valkeus

Olin unohtanut valkeuden 
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.


Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
solui sieluuni kuin juoma.

Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn väreillä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukeaman,
jolle talviauringon kalpealla säteellä 
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita,
ja lumitähden muotoisia.

Katri Vala
Kootut Runot (WSOY 1958)

94-vuotta, eikä suotta

Tänään se sitten oli, nimittäin rakkaan äitini 94-vuotispäivä. pienellä läheisten piirillä sitä vietimme. Valitettavasti seniorini ei opiskelujen vuoksi voinut olla läsnä, sitä kompensoi 2 serkkuani Tampereelta.

valitan kuvan laatua

Tekniikan taitaja äiti sai lahjaksi digitaalisen sanelimen, syystä että hän on kirjannut ylös paperille elämäänsä lapsuudesta eteenpäin, mutta nyt kihdin runtelemat sormet eivät jaksa pitää kynää. Viimeiset vuodet puuttuvat ja koska hän haluaa että kirjoitelma nähdään vasta kun hänestä aika on jättänyt voi hän nyt sanella laitteelle sen mitä haluaisi paperille laittaa. Joku meistä voi sitten varmuuskopioida tekstin muistitikulle.

Ei makeaa mahan täydeltä, mutta juhlan kunniaksi täytyy hieman suuta koriaksi laittaa.

Muutamat kukat kukkien rakastaja äitini sai.

Täytyyhän juhlissa jotain tarjota

Oli suolasta, ja vähemmän suolasta

Oli juniorin väsäämä täytekakku

Kynttilä muuten soitti: Paljon onnea vaan...


Päivänsankari oli tyytyväinen, mutta illalla jo kovin väsynyt. Se lienee ymmärrettävää korkean iän vuoksi.

Miten ihanaa onkaan vielä tässä iässä saada pitää luonaan hyvä ja rakastava äiti! Miten kiitollinen saa olla kun hän on saanut säilyttää järkensä valon!

Nautitaan läheisistämme!

Kirkkoretki

Enpä ollut ajatellut tästäkään postausta tehdä, niin hieno eilinen päivä oli, että haluan jakaa tuon kokemuksen.

Piirua vajaa kukonlaulun kello herätti minut (sunnuntai-aamuna). Olisi kyllä nukuttanut niin makoisasti. Mutta mitäpä ei oman äitinsä eteen tekisi.

Aamutouhujen jälkeen matka äidin luo alkoi bussi-metro-bussi, 1,5 tuntia kului siinä ihan rattoisasti. Äiti jo alhaalla odotteli olihan kuljetuspalvekun auto tulossa hetkellä millä tahansa. Suuntasimme kohti Kannelmäen kirkkoa.

Kirkko on yksi näistä joka ei kirkolta näytä. Ovella kirkkoherra oli lausumassa kirkkokansaa tervetulleeksi. Kuten aina hän muisti taaskin letkauttaa äidille kuinka äidin 85-v päivillä häneen teki suuren vaikutuksen kuullessaan äidin käyttävän kännykkää. (tuohon aikaan kännykän käyttö ei ollut niin yleistä kuin tänään) hän kertoi pommin räjähteneen vasta tuon jälkeen päästessään perille tietokoneen käyttökurssista jota äiti kävi.

Messu sujui hyvin ja voikin sanoa että läsnä oli jokaisen sukupolven edustajia. Me menimme suhteellisen eteen jotta äidille olisi lyhyempi matka alttarille ehtoolliselle. Jakavat sitä myös penkkeihin mutta äiti haluaa kokea sen juhlantunteen kun menee alttarille. Tuin siis äitiä tuolla matkalla.

Itse, hivenen teologiaa lukeneena kiinnitin huomiota kirkon alttariosaan.

Huomasin tässä kirkossa hyvin selkeästi tulevan esille sen mitä luterilaisessa kirkon rakentamisessa alunalkaen ryhdyttiin tekemään. Eli kirkon etuosa muistuttaa laivankeulaa näin tuoden esiin että kirkko on seurakuntalaiva. Alttaritauluna tässä kirkossa on lasityö jonka nimi on elämänpuu, se ei ole valmiiksi pureskeltu vaan jokainen voi luoda omia mielikuviaan siitä.

Messun jälkeen siirryttiin seurakuntasaliin jossa oli ikäihmisten juhlakahvit. Kannelmäen seurakunta kutsuu puolivuosittain tällaiseen tapahtumaan kaikki seurakunnan jäsenet jotka kyseisenä vuonna täyttävät 70, 75, 80, 85 ja 90-vuotta. Tuon iän jälkeen kutsutaan joka vuosi, kuten äidin kohdalla.

Tilaisuudessa myös kyseltiin minkä ikäisiä osallistujat olivat. Kävi ilmi äidin olevan vanhin, seuraavaksi vanhin oli 90.

Seurakunta on järjestänyt näitä tilaisuuksia 5-vuoden ajan ja ikääntyvät ihmiset ovat hyvin ottaneet ne vastaan.

Syysiloa

Jo jonkin aikaa sitten siirsin kesän unohduksissa olleen marraskaktukseni parvekkeelta sisätiloihin. Tarkoitus oli, kuten joka syksy suihkuttaa se hyvin ja vaihtaa multa. Kukka kuitenkin oli päättänyt toisin.

Syksyn saapuessa olen myös parveketta laittanut toiseen uskoon kesän jäljiltä.

Pimeinä iltoina lyhdyt luovat loistettaan minulle ja ehkäpä myöskin pihalla liikkuville.

Seniorini ja keskimmäiseni riiasivat pidennetyn viikonlopun verran. Mukavaa oli kuulema ollut, oli paljon nähtävää ja koettavaa. Riian lentokentältä olivat minulle ostaneet palan saipuaa (tietävät minun nykyään käyttävän palasaippuaa). Saippua oli näitä joista leikataan juuri tahtomasi kokoinen palanen. Se tuli kauniisti pakattuma ensin pussiin, sitten

 paperiin, ja vielä pellavakankaan palaseen.

Olen tässä useampaan otteeseen nuuskutellut sitä. Saippuan sisällä olevat kukat tai yritit, mitä sitten lienevätkään, tuovat saippuaan huumaavan ihanan tuoksun.

P.s popot tuntuvat erittäin hyviltä jaloissa ja niillä on ilo tassutella.

Popoasiaa

Enpä olisi kuuna päivänä uskonut tämän tädin tekevän postausta kengistä! Good gracious me! Tässä sitä kuitenkin ollaan. Sen verran suuri ilon aihe tämä on.

Kun olin nuori olin oikea kenkäfriikki. Kenkiä oli paljon enemmän kuin tarvetta olisi ollut. Mitä korkeammat ja kapeammat korot sitä parempi. Sitten ensimmäisen raskauteni aikana jalkani kirjaimellisesti kasvoivat koosta 39 kokoon 41, eikä enää palautunut entiselleen. Pitkin hampain laitoin kaikki ihanat kenkäni kierrätykseen ja hankin kenkiä vain todelliseen tarpeeseen. Kun lonkkani sitten alkoi oireilemaan ja kipuilemaan 1988 (tekee niin yhä edelleen) sain lääkäriltä ukaasin: vain matalia ja tukevia kenkiä.

Seuraava muutos tapahtui reilu 3-vuotta sitten kun oikea jalkaterä alkoi turvota kuin hyvin kohonnut pullataikina. Syntyi tenkkapoo: mistä kengät muodottomiin jalkoihin? Kesät meni hyvin ensin Crockseissa kunnes nekin kävi ahtaiksi, sittemmin, kuten yhä edelleen jalkaan potkittavissa läpysköissä. Tosin, niin lapseni väittävät, kesäni venyvät kenkien suhteen melko pitkiksi Toukokuusta Lokakuuhun ja jostain kumman syystä perheen nuoriso väittää, että heitä hävettää liikkua kanssani paljaitten varpaitteni vuoksi kun ihmiset jo vetävät nuttua tiukasti kiinni.

Syyskuussa 2010 ostin Lontoosta Clarksin kaupasta kengät.

Hyvin ovat palvelleet 2 syksyn, talven ja kevään ajan. Nyt kuitenkin jostain on alkanut vuotaa ja hieman ahtailtakin tuntuvat. Olen jo useamman viikon ajan metsästänyt kenkiä, sellaisia pullerojalkoihin käyviä. Kymmeniä kenkäliikkeitä olen Helsingissä kiertänyt, turhaan. Lankesin jopa netistä tilaamaan kengät, tuntuivat hyviltä, mutta... kiinni eivät menneet. Joten palautukseen.

Kuulin sitten tuttavalta että hänen tuttavansa tuttavan tuttava oli löytänyt kengät Töölöntorin luona olevasta kaupasta. Siispä sinne matkalla äidin luo. Seisoin Töölöntorin nurkalla ja mietin: niin että missähän täällä on Töölöntorinkatu? Löytyihän se ja kauppa myöskin. Epätoivo ehti jo iskeä mieleen kun huomasin miten pieni kauppa oli. Astuessani sisään myyjä heti tervehti ja kysyi kuinka voisi palvella minua. Esitin asiani ja minut ohjattiin istumaan. Myyjä riisui kengät jaloistani ja pahoitteli joutuvansa pyytämän minua seisomaan. Jalkani mitattiin kuten lapsilta ainakin. Hän sanoi hakevansa kenkiä, alkuun toi 5 paria, joista sopimattomuuden vuoksi karsiutui kolmet. Vielä 3 paria lisää joista karsiutui kaksi, toiset hinnan vuoksi 284€. Kaksi paria pudotin pois koska eivät oikein silmää miellyttäneet. Joten siinä ne olivat uudet kenkäni.

Enpä ole palvelua kenkäkaupassa saanut ainakaan 30-vuoteen. Olisi siis voinut olettaa kenkien hinnassa olevan myös palvelulisää. Samanhintaisia olivat kuin muuallakin jossa aiemmin kiersin.

Todellakin tuntuu mukavalta kun on kengät ongelmajalkoihini. Taas voi tassutella omaan hiljaiseen tyyliini ilman että jalat kastuvat. Kun vielä pohjissa on pitoa talviliukkaillakin on hieman helpompaa.

Ihanaa Lokakuun jatkoa toivottelen juniorini Juliet-kissan myötä.

Syksy jo saa

Lontoon upeiden säiden jälkeen on ollut totutteleminen tähän vilpoiseen ja kosteaan syyssäähän täällä kotosuomessa.

Tummia pilviä on tuon tuosta taivaalle noussut ja vettä on tullut ihan kiitettävästi. Enempi on sisällä kuivassa ja lämpöisessä viihtynyt kuin nilkuttamassa nilkka tuettuna ulkona.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tänään äidin luona käydessäni ihailin äidin ikkunasta luonnon väriloistoa.

Kun sitten metroaseman kupeessa istuin odotellen bussia kotiin, huomasin kuinka taivaanrannanmaalari oli läntisen taivaan maalannut upeaksi.

Sisällä kun on tullut paljon oltua on hieman ehtinyt puikkojakin kilisyttämään.Seiskaveikan pöllölanka näytti kerässä melkoisen pöllöltä, mutta kudottuna sai jo uutta ulottuvuutta.

Talitiaslanka oli kivan raikas

Tässä päivänä eräänä tutkailin taas blogin tilastoja. Olen jo aiemminkin kiinnittänyt huomiota kuinka vierailta mailta piipahdetaan blogissa. Nyt vielä lisäksi huomasin mielenkiintoisen hakusanan jota googlettamalla oli blogiin tultu. Googletin itsekin tuon sanan ja huh mitä sieltä löytyi

Tämä turvonnut jalkanihan sieltä tuli vastaan, enkä taatusti googlettanut varpaita.

Varpaiden kera (näyttävät samalta edelleen) toivottelen ihanaista syksyä. Satoi tai paistoi niin ulkona kuin omassa elämässämmekin on aihetta kiitokseen, sillä aina löytyy, jos vain haluaa löytää enemmän ilon kuin surun aiheita.